Erik käänsi päätään kuullessaan hänen äänensä soinnin. Mutta hän ei puhunut heti. Kaukainen humina kantautui heidän korviinsa.
»Mutta kuule, Joán — emmehän me ole vanhoja — miksi et hae itsellesi vaimoa?»
»Minäkö?» sanoi Joán.
Molemmat katselivat yöjunan kulkua ja veturin valoa, joka tulisilmän tavoin tuijotti heihin pimeydestä.
»Minäkö?» sanoi Joán, ja hänen äänensä oli yhtä valju kuin hänen kasvonsa. »Erik, minun täytyy kuolla yksin.»
»Mutta miksi niin?»
»Saarella ei ole naisia. Ketä minä siis rakastaisin?»
Ja voimakkaammin, kuin tutkimattoman tuskan pakosta, Joán sanoi:
»Ja jos rakastaisin, kuinka osaisin silloin puhua? Minullahan ei ole äidinkieltä.»
Erik oli ojentanut kätensä häntä kohti: