»Ane sanoo hänen voivan, kun vain rukoilemme.»
Herra Christopulos katseli häntä — oli kuin Joánin silmissä olisi kuvastunut kärsimys taikka liian suuri ponnistus.
»Kyllä, Joán», sanoi hän, »suuri Jumala voi kaikki».
Oli kuin Joán olisi rauhoittunut. Mutta lukiessaan ja kirjoittaessaan ja taivuttaessaan kaikkia verbejä hän ajatteli vain, että hän siis rukoilisi, rukoilisi lakkaamatta Jumalaa ja pyhimyksiä ja pyhää Neitsyttä ja Barbaraa, joka istui kirkossa, ja pyhää Annaa, jota Ignáz rukoili, ja Josefia. Mutta Mademoisellella oli rukousnauha, joka oli lippaassa hänen hajuvesipullojansa joukossa. Mademoiselle rukoili niin usein, heidän palattuaan kotiin Orsówasta, ja itki ja rukoili joka ikisen helmen kohdalla. Mutta sen jälkeen hän oli iloinen taas ja nauroi romaanialaisten kokkien kanssa. Joán tahtoi lainata Mademoisellen nauhan ja rukoilla joka ikisen helmen kohdalla, kuten Mademoiselle teki palatessaan kotiin Orsówasta.
Sillä hän tahtoi, tahtoi saada isänmaan — niinkuin serbialaisilla ja romaanialaisilla ja Hansilla, jolla oli Siebenbürgen, ja äidillä Tanska eikä voinut olla kirottu.
Ja hän rukoili aamuin ja illoin, Anen ollessa polvillaan hänen vuoteensa ääressä:
»Isä meidän, joka olet taivaissa.»
»Sano se uudelleen», sanoi Joán ja tarttui hänen ristissä oleviin käsiinsä.
»Isä meidän, joka olet taivaissa.»
»Isä meidän, joka olet taivaissa», kertasi Joán ja äänsi vaivalloisesti puolittain unohtamansa tanskalaiset sanat.