»Olitko ratsastamassa?» kysyi äiti.
»Olin», vastasi isä ja löi piiskalla unkarilaisia saappaitaan, joita hän yhä käytti palveltuaan aikoinaan toisessa husaarirykmentissä Budapestissa.
»Sinä palasit pian.»
»Tämän ehtii pian ratsastaa ympäri», sanoi isä, ja hänen silmiensä ilme oli vaihtunut.
Kaikki olivat vaiti, ja isä katosi köynnösten väliin. Aurinko säteili ja kimalsi äidin helminauhalla ja hänen Sormustensa kivissä. Hän jäi tuijottamaan, kauas katsovilla silmillään, yli virran veden.
»Ane», sanoi hän liikahtamatta; »muistatko, kuinka sininen Vejlen vuono oli?»
Ane oli kääntänyt päätään.
»Siellä kulki pieni höyrylaiva», sanoi hän, ja silmiin syttyi äkillinen valo.
»Niin, niin, se oli 'Pääsky'», sanoi äiti. »Kuinka tiukkaan ahdettuina me istuimmekaan siinä, sunnuntaisin.»
»Ja kuinka se heilui, aallokossa», sanoi Ane. »Mutta vain Munkebjergin kohdalla oli syvää.»