Joán painoi äkkiä päänsä alas ja hänen kasvonsa värähtivät.
»Tulen», sanoi hän. »Tulen, kiitos.»
»Me lähdemme kello kahdelta.»
»Kiitos», toisti Joán.
Joán oli hyvin tyyni, niin hiljainen ja tyyni kuin silloin, kun hän oli Budapestissa lääkärin luona, jonka piti leikata hänen silmänsä. Hän istui venheessä ja kuuli jokaisen aironvedon. Nyt hän näki ankkuripoijun, ja nyt aallonmurtajan.
»Onko sinun vilu, Joán?» kysyi herra Christopulos.
»Ei», sanoi Joán.
Nyt hän näki pojat, jotka makasivat maassa onkivavat käsissään.
»Sinä olet niin kalpea, Joán.»
»Niin.»