Nyt se tuli. Räätälin poika sen huusi, ja se osui Joánia selkään kuin viskattu kivi — samalla kuin äänekäs nauru kajahti häntä vastaan.
Joán oli äkkiä painanut sormiensa päät vastakkain, mutta sitten hän puristi molemmat kätensä nyrkkiin.
»Mitä nuo pojat oikein huutavat?» kysyi herra Christopulos, joka ei ymmärtänyt serbiaa.
»En tiedä», sanoi Joán, ja he kulkivat edelleen.
He pääsivät torin poikki. Eikä kukaan huutanut enää.
Mutta katukäytävällä, Marinkan talon ulkopuolella, tuli pari pikkutyttöä, joilla oli kukkasia hiuksissaan. Ja yht'äkkiä toinen sysäsi toista:
»Kas tuossa, kas tuossa, se on hän, isänmaaton.»
Joán kulki aivan pitkin seinän viertä.
Upseereja kulki ohi, ja rouvia kulki ohi. He taivuttivat päänsä yhteen.
»Minkähän vuoksi ihmiset katsovat meihin noin?» sanoi herra
Christopulos ja nauroi.