»En tiedä», vastasi Joán. Hän ei nostanut silmiään maasta.
… Kuukaudet kuluivat. Joka iltapäivä herra Christopulos näki Joánin menevän pihan poikki kädessä kukkakimppu, jonka hän oli poiminut kasvihuoneesta.
Kerran kreikkalainen avasi ikkunansa:
»Minne sinä menet, Joán?»
»Kirkkomaalle.»
Joán kulki peltoja pitkin kylään. Hän melkein juoksi kirkkomaan poikki, kirkkoon. Oli puolipimeätä sisällä, jossa kaikki monet pyhimykset istuivat alttareillaan.
Joán hiipi äänettömästi ja laski kukkakimpun Pyhän Annan jalkojen juureen. Kaikilla alttareilla oli kukkia. Muutamat olivat hiukan lakastuneita. Joán oli tuonut ne kaikki.
Joán oli painanut päänsä rukoustuoliin. Hän ei enää rukoillut ääneen.
Hän vain kuiskasi rukouksensa.
Kun Joán tuli kotiin, soitti hän herra Christopuloksen kanssa. Hän oli löytänyt vanhan viulun niistä huoneista, joiden uutimet olivat olleet alhaalla äidin kuolemasta asti.
Herra Christopulos soitti hänen kanssaan tuntimääriä.