Herra Christopulos katseli Joánia. Hän soitti seisaaltaan, mutta pää painuneena.
»Voisi luulla, että sinä kannat surua sydämessäsi», sanoi herra
Christopulos.
Joán ei vastannut. Kun hän soitti, värähtelivät aina hänen huulensa.
Kun Joán meni kasvihuoneisiin, kulki hän puuvajan ohitse.
Sisällä oli niin hiljaista, eikä sahan ääntä kuulunut. Kerran Joán hiipi sisään.
»Peter», huusi hän, »Peter, oletko täällä?» Kukaan ei vastannut.
»Peter», sanoi Joán, jota alkoi peloittaa; oli kuin höylänlastukossa jokin olisi vaikeroinut ja piipittänyt — aivan kuin koira eikä ihminen.
»Peter», kuiskasi Joán, ja nimi takertui hänen kurkkuunsa.
Sillä siinä oli Peter, joka makasi kaivautuneena lastuihin, pää lastujen alla, niin ettei ollut näkyvissä muuta kuin kyttyräinen selkä…
»Peter», toisti Joán.