»Iwona on kaunis», sanoi Joán.
»Niin on», sanoi Josef, »jumaliste kaunis» — ja hän kuljetti hitaasti sukaa omaa unkarilaista säärtään pitkin — »jos hänet oikein on nähnyt».
Hän suki jälleen »Amourin» välkkyvää ruumista ja sanoi:
»Mutta väärin olisi syyttää ketään naista siitä, ettei hän pidä hyvänä moista pelättiä, jonka Jumala on sillä tavoin merkinnyt.»
Joán astui alas kaurahinkalolta.
»Herra Joánkaan ei enää koskaan ratsasta», sanoi Josef. Hän oli vaistomaisesti sanonut »herra» katsoessaan Joánia kasvoihin.
Mutta Joán oli jo kulkenut pihan poikki ja portaita ylös niihin huoneisiin, joiden ikkunaverhot aina olivat alhaalla.
Kerran, kun Joán istui kirjojensa ääressä, koputettiin oveen.
»Sisään», huusi hän.
Kun ovi aukeni, seisoi Peter siinä. Hän oli riisunut saappaansa, ja liian pitkät käsivarret riippuivat hervottomina pitkin kupeita, aina polviin saakka.