»Ei», sanoi Ane, »se vain pistää!»
Myöskin Joán peitteli äitiä, katsoen tätä samalla kiinteästi kasvoihin — hänen silmänsä katsoivat aina suurina ja lapsellisen kauhistuneina, kun äitiä vilutti ja tämä tuli »valkeaksi kasvoiltaan».
»Kas näin, kas näin», sanoi hän ja sulloi peitettä tiukemmalle, niin kauas kuin kätensä yltivät.
»Kiitos, kiitos, kiitos, pikku Josse», sanoi äiti; »nyt minun on niin hyvä olla».
Joán oli istuutunut jälleen, mutta hän katseli yhä salassa äitiä: äidin kasvot olivat aina vielä valkeat.
»Ane», sanoi äiti, »huomenna ajamme myllylle, jos aurinko paistaa».
»Niin, rouva.»
»Sinä suvena täällä oli hauskaa», sanoi äiti, »kun Thomsenit rakensivat myllyä».
»Niin oli», sanoi Ane. »Thomson oli niin iloinen. Mutta hänhän olikin sjellantilainen.»
»Niin», nyökäytti äiti päätään, »hän oli Slagelsesta. Sieltä ovat kaikki Thomsenit.»