Mutta saatuaan sen vihdoin tietää, meni hän metsään ja ampui itsensä. Oli yö, ja hän ampui kuulan keskelle sydäntään, läpi naisen kuvan, jonka hän oli pistänyt poveensa.
Tällainen juttu päättyy harvoin näin. Mutta tämä päättyi.
Kuullessani hänen kuolemastaan, oli minusta kuin olisin hänet tappanut ja (se oli hirveintä kaikista) minä sain tietää että hän tosiaankin olisi lähtenyt täältä kantaen sydämessään kaunaa minua kohtaan — —
Sillä ennen kuolemataan oli hän kirjottanut minulle kirjeen. Hän kirjotti:
"Menen, koska kaksi ihmistä ovat minut pettäneet, hän ja sinä. Mutta sinä kyllä muistat minut."
"Sinä kyllä muistat minut!"
Hän oli oikeassa. Hän oli oikeassa. Hänen elämänsä ja kuolemansa painoi pitkät ajat raskaana ajatuksiani… kunnes aika verkalleen kulutti hänen kuvansa pois. Sillä elävällä on tekemistä elävien kerällä.
Kuolleiden ystäviemme, oi, heidän varjonsa istuvat kuin kerjäläiset tiemme varrella, (tien, jota me vielä elävinä kuljemme) ja kuinka usein heitämme, ohimennen heitä muistaen, almun heidän ojennettuun käteensä?
Oli kulunut viikkoja ja oli kulunut kuukausiakin, joina en lahjottanut ystävälleni ainoaakaan ajatusta.
Mutta sitte… niin, sitte tapahtui se. Se nimittäin, että eräänä yönä näin hänet… tarkotan — ei, antakaas, jotta kerron sen juurta jaksaen.