* * * * *
Rouva Simonin matkusti kolmannen päivän aamuna. (Hänen oli annettava konsertteja Venäjällä. Seitsemäntoista konserttia kahdeksassakymmenessä päivässä, sama ohjelma. Alku oli otettava Kiew'issä. Sitte seurasivat muut kaupungit — hän ei tiennyt niiden nimiä.)
Rouva Etvös oli asemalla parisen ruusua staniolissaan — pari harvalehtistä kalpeaa kukkaa, jollaisia melkein voi puhjeta hautausmaalla joulun aikaan.
Etvöksellä ei tietenkään ollut aikaa — hän oli menossa kouluunsa.
Mutta eräällä kadulla, joka kulki rautatien poikki, seisoi pitkä olento huiskuttaen hattuaan.
Tämä oli Etvös ja hänen mukanaan oli kaksi yhdeksästä juoksemassa kouluun. Tuuli liehutteli pitkän villaisen kaulaliinan päitä kuten harmaita lippuja.
"SINÄ KYLLÄ MUISTAT MINUT."
Olin tuntenut saksalaisen ystäväni hänen aikaisimmasta nuoruudestaan saakka. Olin myöskin seurannut sitä intohimoa, joka hänet valtasi, aivan ensi hetkestä alkaen.
Olin, sen pahempi, tuntenut myöskin naisen, jota hän rakasti — ja minä tiesin paremmin kuin kukaan muu ja liian hyvin, ettei nainen ollut ystäväni ajattelemisen arvoinen.
Ja sentään vaikenin. En sanonut hänelle mitään. Vaikenin — hienotunteisuudesta ystävääni kohtaan tai naista — kuinka tietäisin? Kentiesi vain hienotunteisuudesta itseäni kohtaan. Tekomme, jotka voivat näyttää mitä jaloimmilta, ovat useinkin kaikessa salaisuudessa kehnoimpia, raukkamaisimpia tekojamme…