Ja minä sanoin ääneen, ilmaan, häntä kohden: — Tekö se olette, Arnold — mitä tahdotte?
Minua ei pelottanut. Yhtä pelottomana pysyinkin. Näin vain että hän istui siinä, ja ihmettelin.
Jäin häntä katselemaan tuntematta minkäänlaista pelkoa — kunnes hän katosi.
Hänkö katosi? Hän, hän —
Varmaankaan ei. Eihän se ollut hän. Ei, ainoastaan harhakuva katosi. Sillä, vaikka olinkin täysin tasapainossa, täytyihän minun sittekin olla sairas… päästä pyörällä, pois suunniltani, olin kai jossakin ulkosalla. Järkeni oli yhtäkkiä pettänyt. Voihan sellainen sumentuminen tapahtua aivoissamme, aavistamattamme siitä mitään. Niin se on — ja hänen kuvansa näin sellaisena sumentumisen hetkenä. Oi, varmaan, varmaan!
Kuolleet ovat kuolleita. Hiukkanen tomua, niin vähän, ettei se riitä peittämään kämmentänikään — niin vähän, hiukkanen tomua ei saata ottaa ihmisen muotoa ja 'näyttäytyä' — eikä muistuttaakaan…
Vaikka…
Sillä oli olemassa myös syrjäseikka ja tämä syrjäseikka — — —
Mutta kuten olen sanonut, antakaas, jotta kerron juurta jaksain:
Aivojeni äkillisen sairauden täytyi olla tarttunut. Tai ehkä oli niin: aivojeni pahoinvointi oli tarttunut eräihin toisiin aivoihin talossa, jotta ne sekaantuivat samaan aikaan ja sairastuivat samaan aikaan.