Sehän se minua…
Mutta jahka kerron:
Tultuani seuraavana päivänä huoneestani, sanoi talon emäntä, jolle en ollut virkkanut mitään öisestä taudinpuuskastani (sellaisista asioista ei pidä puhua, ei edes lääkärillekään, hän voisi helposti ymmärtää väärin, sitä vähemmän muille, aivan tavallisille ihmisille, jotka saattavat helposti ymmärtää väärin maailman selvimmätkin sanat):
— Kuinka on laitanne? kysyi emäntä aamulla teetä juodessani. Olen ollut niin levoton teidän tähtenne. Istuin illalla odotellen viimeisten vierasten poistumista, istuin lukien ruokasalissa.
Mutta yht’äkkiä alkoi, en tiedä miksi, tuntua oloni niin sietämättömältä että panin pois kirjan tuumien: "Istut mieluummin vieraskamarissa. He kai pian menevätkin, ja niin pääset levolle…"
Silloin kulki yht’äkkiä puuska läpi talon, jotta kaikki ovet aukenivat.
Ja, "Vips", olihan se hirveää, syöksähti ulvoen nurkastaan. Se seisoi ulvoen aivan edessäni kuin talossa olisi ollut ruumis…
("Kuin talossa olisi ollut ruumis", toistin itsekseni ja hiusteni juuret tuntuivat jääpuikoilta päänahkassani.)
— Tosiaankin kävivät jääkylmät väreet lävitseni, sanoi emäntäni (ja häntä näytti vieläkin palelevan), vaikkei tässä ollakaan taikauskoisia…
Mutta sitte ajattelin että olipa se merkillistä — ja menin ulos pihalle katsomaan, oliko tosiaankin yht’äkkiä ruvennut niin kovasti tuulemaan. Mutta oli aivan tyyni. Oli ihka tyyni.