Sanoin silloin yksikseni: "Herra tiesi, eikö vain herra ole sairastunut…"
Ja nousin rappusia ylöspäin — pääsin tuskin paikaltani, niin polveni vapisivat — ja kuuntelin ovellanne. Mutta kun huoneessanne oli kaikki hiljaa, palasin takaisin ja olin iloinen…
Kaikkihan on tietysti lasten lorua… (ja hän koetti hymyillä) tuollaisina öinä saattaa saada niin monenlaisia ajatuksia päähänsä… sanoi emäntäni.
Mutta minä kysyin vain:
— Mihin aikaan suunnilleen ovet aukenivat?
— Täsmälleen kymmentä vaille yksi, sanoi hän. Sillä katsoin juuri bornholmalaista ruokasalissa oveltanne palattuani.
Kymmentä vaille yksi. Juuri sama hetki, sama silmänräpäys, jona olin hänet nähnyt, ystäväni, vainajan — tai ei, ei, hänen kuvansa… sillä minäkin olin katsonut kelloon: täsmälleen kymmentä vailla yksi…
Se oli kummallista, sangen omituista, sitä ei ollut helppo selittää, ei sinne päinkään…
Mutta vaikkeipa jotakin asiaa voisi selvittää, eihän sitä siltä tarvitse pelästyä.
Ja sitäpaitsi, olihan ajatus kerrassaan naurettava; jos hän tahtoi minua "muistuttaa", miksi valitsisi hän juuri hetken, jona olin tyytyväinen ja rauhallinen — ei suinkaan hän tahtonut juuri rauhaani häiritä.