Mutta niin voi olla. Jos hän todellakin tuli, ei hän tullut hyvässä mielessä. Mitä hän kirjotti, oli uhkaus. Ymmärsin hyvin, että hän oli silloin uhannut minua — — —
Mutta, jos lakkaamatta vatvon mielessäni tätä juttua, alan lopulta siihen uskoa — alan uskoa kummituksiin. Minä — — —
Mutta totta on, etten eläessäni ole elänyt niin tyyntä aikaa kuin nähdessäni hänet ensi kerran ja toisen kerran.
Sillä olenhan nähnyt hänet — toisenkin kerran.
Kaksi kertaa olen hänet nähnyt. Ja se, aivan varmaan se… ei, älkäämme vajotko tutkistelemuksiin. Antakaas, taivaan nimessä, jotta kerron juurta jaksaen.
Mutta olen siis nähnyt hänet toisen kerran.
Hänen kuvansa, tarkotan, olen nähnyt.
Se tapahtui Pariisissa.
Olin palannut kotiin suurista pidoista. Eräs palvelija oli kyydinnyt minut kotiin vaunuillaan. Olimme puhelleet joutavimmista asioista maailmassa, ja meillä oli ollut sangen hauskaa. Juoneet, voin lisätä, emme olleet mitään. Pariisilaisissa pidoissa ei saa juodakseen. Sen muuten tietää kaikki ihmiset. Pariisilaisissa juhlissa täytyy tapella tarjoilupöydän luo päästäkseen ja tapellenkin saa ainoastaan lasin "Mercier'tä". Palvelijani oli laskeutunut vaunuistaan ja olimme vielä vähän pakinoineet, seisten molemmat katuvierustalla asuntoni edessä. Tarinoimme, mitä, sitä en tiedä…
Lopulta soitin ovikelloa ja katuovi avattiin, ja kulin viheltäen käytävän lävitse, muistan hyvin, että vihelsin erästä valssia. Tulin arkihuoneeseeni ja riisuin päällystakkini ja ajattelin vielä häntä, palvelijaani, ja hänen hevosiaan — silloin käännyn ja tuolla, nurkassa, keinutuolissa, kasvot suoraan vastassani istuu hän — hän, saksalainen ystäväni, kuollut ystäväni, joka ampui itsensä…