Univormussaan, kasvot suoraan minua kohden… suoraan vasten kasvojani.
Niin, nyt hän oli kohottanut katseensa saappaiden kärjistä…
Mutta hätääntymättä, hämmästymättä — — kuin näky olisi ollut kauan odotettu, sanoin:
— Tekö se olette, Arnold? Mitä tahdotte!
Hän ei liikahtanut, ja kuullen palvelijani vaunujen vierivän tiehensä, ulkona kadulla (sillä sen kuulin), jäin häntä katselemaan — — kunnes hän katosi.
Ei, ei, vaan kunnes hänen kuvansa katosi. Vaikkakin silmät, jotka olivat tähdätyt suoraan minua kohden, suoraan vasten kasvojani — olisin voinut vannoa, että ne elivät, ei tosin minun elämääni, vaan toista elämää, paljon eloisampaa kun minun silmissäni on — mutta että ne elivät…
Niin, sen puolesta olisin antanut kunniasanani ja itsekin kuollut… En tiedä kuinka pitkä aika oli kulunut, kun säpsähdin siitä, että ikkunaani koputettiin.
Mitä se oli?
Avasin — ja, sen tunnustan, käteni vapisivat sitä tehdessäni — ja ulkona näin pariisilaisen palvelijani kasvot:
— Ette siis ole sairas, huusi hän ikkunan lävitse.