Ja tämä kolmas kerta — jää viimeiseksi kerraksi…
Eiköhän hän silloin, viime kerralla, kentiesi kutsukin — viittaa kalpealla kädellään (hänen kätensä oli aina kalpea; hänen eläessäänkin se oli kalpea) ja kutsu?
Ja minä tahdon häntä seurata ja mennä hänen mukanaan, mennä pois hänen mukanaan — mennä niinkuin meni veljenikin.
ROSENBORGIN PUUTARHAN LÄVITSE
Kevätkesällä kohtasin joka aamu, kun menin työhöni, nuoren miehen ja nuoren naisen. Joka aamu kävelivät he kuninkaan puutarhassa nuorten puiden alla.
He tulivat joka aamu samaan aikaan, ja aina katselin minä heitä. Sillä aamu tuli ikäänkuin valoisammaksi heidän saapuessaan.
Yksistään heidän päidensä taivutuksesta, miehen pää kallistui alaspäin naisen päätä kohden, saattoi nähdä, että he rakastivat toisiaan. Mutta soittolavan edustalla pysähtyivät he aina tuokion, ja he tempasivat ilmasta muutaman sulosoinnun hymyillen toisilleen.
Silloin seisoivat syreeenit kukassaan ja lukemattomat pensaat tuoksuivat.
Sitte matkustin pois enkä enää kulkenut puutarhan lävitse.
Mutta tänä aamuna, kun jälleen kuljin tavallista tietäni tavalliseen toimeeni, näin äkkiä saman naisen kulkevan edelläni — yksin. Menin kiireesti luo, sillä tahdoin päästä varmuuteen.