Niin, se oli hän.
Mutta hän kulki paljo hitaammin ja hänen silmissään oli kuin ihmettelevän surun ilme.
Soittolavan edessä — sillä minä seurasin häntä — pysähtyi hän kuten ennenkin. Ja hänen kasvoillaan näin minä äkkiä hymyn, joka oli tuskallisempi kuin kaikki kyyneleet.
Sitte meni hän.
Mutta minun täytyi tahtomattani kysyä itseltäni:
"Mitähän tietä mies nyt mahtaa mennä päivätyöhönsä?"