RAKKAUTTA
Kentiesi on tämä kertomus liian vähäpätöinen eikä siinä oikeastaan kerrota mitään. Tässä ei ole helliä hymyilyjä eikä lemmensuudelmia eikä kaihoja puettu sointuviin sanoihin, joilla runoniekkojen päähän on pistänyt jäljitellä musikia ja säveliä. Tässä on henkilöinä vain kaksi sisarusta eikä tämä sisällä mitään näytelmällistä. Kuitenkin kerrotaan tässä sankarittaresta, sillä sankarittaria on olemassa myöskin siinä hiljaisessa elämässä, jota jokapäivä eletään, — vieläpä paljo suurempia kuin romanien jumalattaret ja lemmenhymnien ylistämät… Ja tämä tyttönen kuului heihin.
* * * * *
Nämä kaksi sisarusta rakastivat toisiaan sanomattoman suuresti. Yhdessä olivat he leikkineet lapsuutensa leikit, yhdessä eläneet jokaisen päivän pienet tapahtumat. Heidän leikkiessään sirkusta suurella ullakolla, oli hän ollut olevinaan miss Flora ja esiintynyt soreissa asennoissa suurella keinuhevosella; heidän leikkiessään laivasilla, oli hän ollut sekä kokkipoikana että matruusina. Häntä tosin pelotti kovasti riippuessaan sillä tavoin yhdestä jalastaan trapetsissa ja hän olisi halunnut mieluummin, heidän leipuria leikkiessään, seista tiskin takana valkosessa esiliinassa eikä aina pestä suojuslaudan takana. Mutta täytyihän hänen sekä riippua jalastaan että pestä kuppeja. Pojat pihalla taputtivat niin kovasti, kun Henrik teki hänen kanssaan temppuja trapetsilla, ja eihän heidän leipurisilla ollessaan Henrik tosiaankaan voinut pestä kuppeja.
Henrikin ollessa taikatemppujen tekijänä, istui hän lautasineen, johon toiset lapset panivat lanttinsa, ja hän veti esiripun syrjään ja eteen jälleen. Hän teki aina pienimmät työt; ja kerran kun he näyttelivät kometiaa ja hän oli näytellyt niin kauniisti, että heidän vanhempiensa vieraat huusivat esiin hänet ja ainoastaan hänet tuli hän vetäen Henrikiä kädestä mukanaan ja itku kurkussa ja tulipunaisin poskin huusi hän heille:
"Mutta senhän on hän kirjottanut!"
Sunnuntaisin jälkiruuan aikaan ei hän kääntänyt silmiään kakusta, kun sitä leikattiin, ja huomattuaan suurimman palasen, osotti hän sitä kuiskaten veljelleen:
"Ota tuo!"
Henrikin suorittaessa tutkintojaan ja pyrkiessä ylioppilaaksi, valvoi hän öisin — ja kun hän näki veljensä pään alkavan nuokkua ja painua kirjaa vasten, karkotti hän oman unisuutensa ja ryhtyi veljeään kuulustelemaan ja nauroi ja kertoili kaskuja.
Niin rakasti Ingeborg veljeään.