Hän nosti käärekaihtimen ylös, luki kirkkaassa valossa, hien juostessa pitkin kasvojaan. Hänestä tuntui, että hän niin täydestä sydämestään vajosi sanaan, eikä mitään lieventävää, lohduttavaa, ei mitään; aina vain tätä yhtä ja samaa. — — –
Ja sellaista tulisi olemaan monet pitkät vuodet.
Ei — silloin hypähti hän pystyyn — ei, hän oli kunnianhimoinen mies.
Hän käveli kävelemistään, tunsi olevansa väsyksissä, tarttui jälleen tylsästi suureen kirjaan ja luki.
Kun kaikki kävi ympäri — ja hän vaikeni — ja hän kärsi.
Suuttumuksestaan vapautuneena hän ainoastaan kärsi.
Hän tunsi huimausta, kaikki tuntui soluvan pois — hänen silmänsä paloivat. Pappi palasi jälleen pyhäänsä; seisoi huoneessa ennallaan pystyyn kohotetuin käsin.
Ja viime kerran syöksähti hän raamatun ääreen — kuten nälkäinen eläin.
Hän etsi, avasi paikan, ja vauhdikkaasti luki hän kerta kerralta nämä sanat:
"Voi ihmistä, jonka kautta pahennus tulee; parempi hänelle olisi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen kuin että hän yhden näistä pienistä pahentaa."
Ja jatkaessaan lukuaan hengitti pastori Holck yhä raskaammin, vaipui eteenpäin kirjan ylitse, ja vihdoin painuivat hänen silmäripsensä ristiin ja hän nukahti keskellä päiväpaistetta.