Sitte kohtasi hänet ensimmäinen surunsa: äitinsä kuolema. Hän oli kuollut Jesuksen nimi huulillaan…

Ja papin pää vaipui syvemmälle, ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään. Ja hänen itsensäkään tietämättä mutisivat hänen huulensa jälleen vanhoja nimiä… Koko hänen elämästään tulvivat nämä nimet häntä vastaan, hän rukoili, hänen täytyi rukoilla, ja hän itki — kuinka hän itki…

Mutta kuinka — kuinka! Nyt täytyi hänen erota vaimostaan.

Silloin heräsi tuska uudelleen, mutta lievempänä, ilman riehuvaa voimaa; ja hoippuen, hiljaa valittaen, ryömi hän Jumalansa luo. Mutta erota, erota täytyi heidän — hänen ja hänen vaimonsa. Ei päivääkään, ei tuntiakaan saanut hän jäädä tänne.

Oi — Jesus — Jesus!

Hän rukoili eikä tiennyt mitään neuvoa; hän hoki samoja sanoja eivätkä ne tuoneet lohdutusta.

Ei ketään, ei mitään mihin tarttua.

Raamattu — raamattu — eikö se voinut koota hänen ajatuksiaan! Ja hän luki, käänsi lehden toisensa jälkeen — mutta ei käsittänyt niiden sanoja.

Mitä tuskia, mitä tuskia sentään! Hänen täytyi siis pois. Ja miksi? Silloinkos udeltaisiin ja kyseltäisiin ja arvailtaisiin! Täältä leviäisi levottomuus — rauhattomuus kaikkiin sieluihin, täältä — paimenen majasta.

Suonenvedon tapaisesti käänsi hän lehteä, luki koneellisesti, luki saman jälleen.