Ja jälleen näki hän sen näyn, joka ajeli hänen ajatuksiaan: kuinka vaimo kumartui eteenpäin, kuinka hän hymyili onnellisena ja toinen — hänen nuori serkkunsa — painoi suudelman toisensa jälkeen hänen vaimonsa kaulalle.

Ei — ei — sittekään ei ollut mitään Jumalaa! Ei vanhurskautta, ei ikuista elämää, ei mitään jumaluuteen vivahtavaakaan…

Valhe, valhe!

Pappi kielsi Jumalan. Hän tallasi jok'ainoan pyhän nimen jalkojensa alle, hän väänteli jok'ainoan sanan, jotka oli itse puhunut; hän kirosi uskontunnustuksensa. Ja tuska kiihtyi tulikuumaksi raudaksi, joka poltti hänen sieluaan.

Mutta kostoa — kostoa!

Hän oli rakastanut niin lämpimästi, rakastanut yhden ainoan kerran, rakastanut puhtaasti, kuten sopii rakastaa isän Jumalan kasvojen edessä —.

Jesus, o, Jesus!

Ja hän kuulee suustansa tämän vanhan nimen, ja hän sylkäisee sen kuin inhoittavan sammakon kieleltään.

Pappi pilkkasi Jumalaa. Hän nimitti häntä jokaisella halveksivalla nimellä, jokaisella haukkumasanalla, mitä hänelle tuli mieleen. Ja tämän puolustukseen oli hän uhrannut elämänsä.

Hän heittäysi eräälle tuolille, ja hänen päänsä vaipui rinnalle. Hän näki silmiensä editse liukuvan koko elämänsä, päivästä päivään, aina aikaisimmasta lapsuudestaan alkaen. Hän oli elänyt äitinsä kera, kaksin, isän kuoleman jälkeen, ja he olivat jakaneet kaikki tyyni keskenään, pienet surut ja pienet ilot, ja lapsuutta oli seurannut nuoruus, ja hän oli alkanut vaeltaa samaa tietä kuin isänsäkin… Hän ei ollut koskaan ajatellut tulla muuksi kuin papiksi…