Kentiesi ei tämä samainen puuseppä ollutkaan Franzin isä. Matami Pander otti tuontuostakin Franzin pikku käden pykeilleiden kouriensa väliin, ja hän leikki hänen merkillisen ohuilla sormillaan ja ihaili niiden kaarevia kynsiä, jotka olivat vienon vaaleanpunaiset. Ja hän sanoi, matami Pander näet, että sellaiset olivat olleet hänen sormensa ja hänen kyntensä. Ja ne olivat tuskin puusepän.
Mahdollisesti oli Franz sekasikiö. Hän oli lellipoika ja ärtyinen kuten lempilapset ovat. Ja hän tiesi enemmän kuin kukaan muu poika "Kleine Dammstrasse'lla."
Pojat kutsuivat häntä "neitsyeksi". Nimen huusi eräänä päivänä, kun kansakoululapset uivat Elbessä, luokan sukkelin pää: niin heleän valkoinen oli Franzin iho — ja siitä päivin piti hän nimen.
Se sopikin hyvin. Franz ei leikkinyt koskaan, ei kiroillut eikä tupakoinut. Hiisi tiesi oikeastaan mitä hän hommaili. Kleine Dammstrasselle vievällä ulko-ovella missä toiset pojat heittivät nappia kuoppaan ja pyörittivät myllyä ja rähisivät ja tappelivat, ei hän ollut koskaan. Eikä kotonakaan ullakkokamarissa. Äiti Pander sai istua iltaisin huolissaan ja odottaa tuntikausia, ennenkuin Franz-herra saapui kotiin.
"Missä ihmeellä olet ollut, Franz?"
"En missään".
"Sinä et tee koskaan mitään."
"Antoiko konsulitar sinulle jotakin?"
"Kyllä, siellä on ollut pidot eilen. Tämä on herkkua kerrassaan".
Matami Pander otti piirakat esiin uuninkorvalta, missä ne olivat kahden lautasen välissä. Franz söi niitä niuhasti maistellen kielellään kuin sulhasmies.