Niin oli hän hymyillyt, niin oli hän sanonut — näitä kaikkia vatvoi hän kaiken yötä kuumeisessa mielessään.
Ja istuessaan vuoteensa reunalla tuli hän yhtäkkiä katsoneeksi tovereitaan, jotka makasivat puolipimeässä alasväännettyjen kaasulamppujen alla lihavahkoina ja potkiskellen. Hänestä näyttivät he niin inhottavilta, että hän olisi voinut lyödä heitä.
Miss Ellinor oli aina laatuisensa. Hän leikki pojan palavassa mielessä kuin kissanpoikanen nurmikossa helteisenä kesäpäivänä.
— — – Niin oli laita sinäkin iltana. Franz oli palveluksessaan ensimmäisessä kerroksessa. He olivat ulkona suurissa vieraspidoissa.
Franz harhaili ympärinsä eikä saanut rauhaa minutiksikaan. Hän käveli edestakaisin tarjoiluhuoneessa, kosketteli kaikkia esineitä eikä toimittanut mitään. Lakkaamatta juoksi hän portaita ylös ja alas: Vihdoin saapuivat he. Hän tunsi tytön äänen — sillä oli tapana lörpötellä kovanlaisesti käytävissä — ja Franzin sydän lakkasi sykkimästä.
Hän otti kynttilän ja meni käytävään.
"Te täällä", sanoi tyttö.
"Niin — tänään". Pojan ääni petti. Tyttö vilkasi häneen, ennenkuin meni ovesta sisälle, jonka oli avannut.
"Miksi niin?" sanoi hän.
"Toverini on sairas", sanoi Franz puuhaillen kamiinin edessä.