Hän ei tervehtinyt — kaikkia muita tervehti hän; tyttö hymyili ja hieman hengästyneenä pyysi soodavettä ja sanomalehden. Aina hän virkahti parisen sanaa, ja pojan piti pudistaa joku tomuhiukkanen hänen puvustaan tai hoidella hänen päivänvarjoaan. Tämä kapine oli aina ylen oikukas eikä kuunaan tahtonut osua oikein laskoksilleen.
Sillä jos se olisi osunut, olisi heidän ollut erottava toisistaan.
Franz uskoi eikä uskonut, hän ei odottanut eikä toivonut mitään. Mutta hänen täytyi olla hänen lähellään.
Kunhan tyttö vain istui täällä, hänen pöytänsä ääressä, pitkin päivää, ja hän leikitteli noin, soitellen sormillaan pöydän reunaan, samalla hiljaa hyräillen! Siinä oli Franzille kylliksi.
Mutta hän tuli yhä levottomammaksi. Ja hän alkoi huomaamatta tyttöä lähennellä — hänen täytyi tehdä niin — hänen täytyi sivellä hieman pöydän reunaa, jolla tytön käsi niin usein lepäsi; hänen täytyi katsella kauan pientä paljasta paikkaa tytön valkosesta kaulasta.
Miss Ellinor söi pienellä suullaan ja katseli häntä ja hymyili; hän maisteli somasti ja katseli häntä ja hymyili; hän laski kätensä pöydän reunalle aivan hänen kätensä viereen ja katseli häntä ja hymyili.
Franz ajatteli vain yhtä seikkaa: saisipa hän koskettaa tytön kättä.
Mutta vähitellen — sillä herrasväki viipyi täällä päivä päivältä — tunsi hän olevansa tukehtumaisillaan. Koko hänen olentonsa imeytyi tyttöön. Tyttö yksin täytti hänen mielensä päivin ja öin: pieni käsi, joka oli levännyt tuossa, ja kuinka monta kertaa tyttö oli puhutellut häntä — ja katsellut häneen — niin, varmaankin…
Öisin ei hän nukkunut, kierittelihe pois peitteistään ja kääriytyi niihin jälleen, yhäti uudestaan.
Siellä oli hänen kätensä levännyt — tahtoiko tyttö niillä koskettaa häntä?