"Mitähän se tyhmä nulikka oikein luuleekaan?" sanoi hän ja lisäsi ivallisesti: "Louis, wie du bist, Louis."
Siitä pitäen juorusi Johanne Franzista paljon pahaa kaikille muille tytöille. Pohjaltaan kantoivat he kaikki hiljaista kaunaa Franzia kohtaan. He tahtoivat kaikki olla hänen parissaan, mutta hän ei nähnyt heitä. Ei koskaan edes silmäniskua, ei pienintäkään tyrkkäystä käytävien seinää vasten, ei nipistystä käsivarresta — ei mitään! Aivan kun eivät he olisi naisväkeäkään! Sellainen oli hän; se oli sentään ärsyttävää.
Franz ei heitä huomannut lainkaan.
Mutta saman päivän iltana, kun Johanne oli häntä pyöritellyt sängyssä, tapahtui jotakin hänen ja miss Ellinorin kesken.
Ellinor oli ylhäisen englantilaisen perheen ainoa tytär, joka asui hotellissa vanhempiensa kera.
Perhe oli asunut täällä jo jonkun aikaa. He istuutuivat aina Franzin pöytään, vaikkakin oven suussa oli vetoa, ja miss Ellinorilla oli kymmeniä asioita kysyttävinä ja kymmeniä esineitä noudettavina; niinpä hän pudotti milloin rannerenkaansa milloin lautasliinansa aivan jalkojensa viereen.
Franz oli ihastunut. Pienessä tarjoilupöydässä oven luona oli jokin lumous. Siellä näki hän missin kasvot syrjästäpäin. Ja hän vitkasteli aina mahdollisimman kauvan, kun hän tarjoili pöydän ääressä: Kun hän ojensi lasin, kun hän toi ruokia, kun hän puhui, kun hän kumartui esiin. Ja hänellä oli työ ja tuska missin luota poistuessaan, ja hän paloi halusta saada häntä koskettaa.
Hänen katseensa lepäsi missin vartalolla käännähtämättä ja useammin kuin olisi ollut luvallista, ja joka kerta hänen lähetessään lakkasi hänen sydämensä sykkimästä.
Muualla liikuskellessaan oli hän rauhaton; hän ei voinut pysähtyä mihinkään ja hajalla mielin otti hän käsiinsä mitä sattui eikä nähnyt ketään eikä mitään.
Hänen sydämensä sävähti, kun hän näki missin saapuvan ovesta.