Sellaista oli ensiaikoina. Vähitellen tottui Franz uuteen elämään.
Silloin tapahtui käänne, ja hän oli aina sangen väsynyt ja uninen.
Hänen toverinsakaan eivät olleet hauskoja. He puhelivat omista asioistaan, paikoista, joissa olivat olleet, ja kuinka paljon ansaitsivat. Heillä oli rakastettunaan, toisella sisäkkö, toisella kyökkipiika, ja muuten nukkuivat he kaiken vapaa-aikansa.
Vieraista puhuivat he harvoin.
Ja juuri se huvitti Franzia.
Johanne, toisen kerroksen sisäkkö, pitkä ja korkearintainen wienitär, oli kauan varustaunut Franzin tielle, joka kerta, kun tämä aamupäivisin meni "somistautumaan", ja niin mielellään hosui häntä hienosittain ja kutitteli hänen kaulaansa ja tappeli hänen kanssaan milloin missäkin huoneessa, jossa oli puhdistamassa.
Eräänä päivänä heitti tyttö hänet pitkälleen avonaiseen sänkyyn, jonka reunalla hän istui, ja löi häntä tomuviuhkalla vasten kasvoja.
Ja yhtäkkiä kumartui hän ja pidellen poikaa kiinni suuteli häntä kaulalle.
— Franz hypähti pystyyn aivan kalpeana.
"Päästä minut", sanoi hän, "minä en tahdo."
Johanne sysäsi hänet vihaisesti luotansa.