"Luulitteko, että jäisin tänne?" Ja miss Ellinor nauroi.
Enempää eivät he puhuneet, eivätkä he nähneet enää toisiaan.
Näinä päivinä ei Franz tuntenut itseään. Hän eli lakkaamatta muistoissaan ja askarteli koneellisesti samoilla paikoilla, missä häntä ei ollut enää.
Jokin kova melu, jotkut uudet kasvot herättivät hänet äkkiä, ja silmänräpäyksen ajan hän näki salin, ja tutut pöydät ja ihmiset ympärillään. Sitte vajosi hän takaisin horroksiinsa haluttomana kaikkeen ja tuntien pistävää tuskaa rinnassaan.
Sellaista oli jonkun aikaa, kunnes hän eräänä kauniina päivänä heräsi, ja äkkiä näytti hänestä että tämä kaikki oli niin kaukana ja tapahtunut jo aikoja sitten tai ei ollut tapahtunut laisinkaan hänelle tai oli hän uneksinut.
Ja jos hän tahtoi saada jälleen kiinni muistoistaan, tuntui kuin hänellä olisi pitkä tie kulettavanaan, ja kun hän oli saanut ne kiinni, jäi hän seisomaan unelmissaan aarrettaan tuijottaen.
Hän palasi jälleen itsensä jumaloimiseen. Se oli ohitse.
Hän kulki ympärinsä jokapäiväisissä askareissaan, velttona ja mitään ajattelematta.
Vähitellen valtasi hänet myös viinurille ominainen hiukaisu. Hän kärsi kantaessaan maustettuja ruokia edestakaisin. Tuoksu houkutteli häntä, niin että hän sai aikatavalla taistella, jottei äkkiä kävisi ruokiin käsiksi ja alkaisi niitä ahneesti hotkia.
Hän saattoi tuntea raivoa, kun hän juomarahan edestä hymyillen suositteli herkkusuisille vieraille ruokalajeja, joita hän ei itse saanut maistaa, ja kaukaa nurkastaan seurasi hän himokkaasti jokaista palaa, jonka vieraat nauttivat.