Franz kuuli sen.
Ja nainen kohotti katseensa ja katsoi häneen kuten kuvapatsaaseen ja sanoi:
"Menetteleehän tuo — alallaan."
Niin meni päivä päivän perästä. Hän ei ajatellut mitään muuta paitsi sitä.
Hän varasti heiltä pikaisia kosketuksia; he eivät sitä huomanneet lainkaan. Hän melkein loukkasi heitä — he eivät tunteneet sitä lainkaan.
Ja kun uusi päivä oli laahautunut esiin ja kulunut illoilleen ja sali tyhjeni, seisoi Franz tuntikaudet nojaten porrasten käsitankoa vasten; ainoa takaan jäsentänsä liikauttamatta tuijotteli hän kalpeana eteensä sähkövalossa.
Hänen mielensä täytti kolkko epätoivo, voimaton raivo, joka etsi vastausta eikä löytänyt mitään eikä tiennyt mihin kääntyä.
Väliin kävi hän kotona. Hänestä tuntui, että se lievensi.
Matami Pander istui itkeä nyyhkyttäen.
"Tuossa hän istuu", sanoi hän vaimolle, joi auttoi häntä vaatteiden kaulaamisessa, "ja hänen kasvonsa ovat kuin itse surkeus eikä hän puhunut niin luotuista sanaa. Mutta kyllä tiedetään mitä se on — hohoi — kyllä tiedetään mitä se on"…