Franz ei tahtonut valoa — parasta oli pimeässä. Hän riisui vaatteensa ja istui nurkassa vanhalla sohvalla. Matami Pander otti tuolin ja istuutui hänen eteensä. Hän otti pojan kädet omien käsiensä väliin ja taputteli niitä hiljaa. Ja poika hymyili hänelle väsyneesti ja vaieten ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.
"Mitä se on, poikani — pikkupoikani — mikä poikaani vaivaa?"
Mutta kun Franz oli mennyt, sadatteli matami Pander apulaisvaimolle koko naisväkeä.
"Heidän tähtensä, letukoiden, hän on sellainen, ja — herran nimessä — eipä hän olekaan niin kaukainen hienolle maailmalle."
Eräänä tiistai-iltana meni Franz teatteriin katsomaan muuatta operettia.
Se oli pieni satu turkkilaisesta prinsessasta.
Eräs paksu möhömaha eunukki teki lemmenkujeitaan, jotta koko huone raikui. Hänet huudettiin esiin uudestaan ja uudestaan, ja hän teki temppunsa yhä ovelammin ja lauloi laulunsa jälleen:
Aber — es hat keinen Verth —
es hat keinen Verth.
Franz istui pimeässä eräässä aitiossa. Hän heitti päänsä takakenoon ja itki.
Näytöksen loputtua poistui hän.