Mutta rouva Etvös ei kuullut. Hän oli ensin lysähtänyt istualleen, katsellen. Etvökseen tavattoman pelästynein silmin. Sitte sanoi hän hiljaisella valittavalla äänellä:
"Oi, mutta Jakob, kuinka se voi olla mahdollista? Oi, mutta Jakob, kuinka se olikaan mahdollista?"
Rouva Etvös ei oikeastaan epäillyt hetkistäkään, että se oli mahdollista. Hän oli niin perinpohjin tottunut siihen, että pelätyt asiat aina tapahtuivat.
Etvös vaikeni kunnioineen ja kuivaili otsaansa: hän ei tiennyt itsekään, kuinka se oli ollut mahdollista.
"Hän sanoi tahtovansa syödä meillä", kertasi hän huohottaen.
"Joko huomenna, sanot sinä?" kysyi rouva Etvös.
"Niin — tyttöni."
Rouva Etvös siveli istuessaan laihalla kädellään ohutta tukkaansa alaspäin ohimoille. Hänellä oli sellainen tapa, kun tapahtui jotakin erittäin kiusallista. Näytti kuin hän olisi vuosien vieriessä kaivanut ohimoparkoihinsa pari hautaa, niin kuopallaan ne olivat. Nyt kivisteli hän kivistelemistään:
"Oi — mutta, Jakob, täällä — oi — mutta, Jakob, täällä", sanoi hän ja levitti molemmat kätensä.
Hän katseli huonetta seinästä seinään: ei, täällähän ei ollut ainoatakaan säällistä huonekalua.