Etvös ei vastannut. Hän katsoi vaikenemisen parhaaksi.
Syntyi hetkisen äänettömyys, rouva Etvös oli alkanut kävellä edes takaisin.
"Etkö voi saada lykkäystä?" kysyi hän hyvin hiljaa.
"Kyllä kai, tyttöni, kyllä kai, tyttöni", — se herätti toivon idun
Etvöksen mielessä. "Voinhan saada, voinhan saada,” kertaili hän.
"Mutta kaksisataa markkaa, mutta kaksisataa markkaa, (rouva Etvös sanoi sen sellaisella äänellä kuin ei mikään inhimillinen mahti voisi saada summaa kohoamaan), sellaista ei saada aikaan vähemmällä kuin kahdellasadalla markalla…"
Rouva Etvös mainitsi summan suuruuden aivan sattumalta; todellisuudessa ei hän aavistanutkaan, mitä sellainen maksoi: heillä ei ollut käynyt vieraita senjälkeen kuin kolmas näistä yhdeksästä oli kastettu, ja silloinkin oli ollut vain Etvöksen opettajatovereita "ottamassa voileipää."
Rouva Etvös jatkoi kävelyään edestakaisin. Hän oli jo aivan iloissaan tämän viime käänteen jälkeen.
"Silloinhan täytyy kutsua koko komitea", sanoi hän väsähtäneellä äänellään.
"Niin, tyttöni", vastasi Etvös, joka oli tullut sangen hiljaiseksi sitte kun oli puhuttu lykkäyksestä.
Rouva Etvös ajatteli: Ruoka ei ollut pahin, he voivat ottaa keittäjättären… Mutta kaikki muu, kaikki muu… yksistään pöytäliinatkin — — rouva Etvös luuli tosiaan, ettei hänellä ollut kahtakaan liinaa.