"Menetkö siis, Jakob", sanoi hän samalla hiljaisella äänellä, "hommaamaan… rahoja?"
"Kyllä, tyttöni", vastasi Etvös. Hän aivan hikoili. Lykkäyksestä ei voinut olla puhettakaan eikä hän tiennyt enää, mistä ne kaksi sataa olivat otettavat, sillä viimeksi syntynyt yhdeksästä pienokaisesta parkui keskellä lattiaa.
"Lapsi, lapsi", asetteli edestakaisin kävelevä rouva Etvös. Kysymys oli kahdeksannesta, joka peuhasi ruokahuoneessa.
"Jaa, niinpä menen sitte", sanoi Etvös nousten, hänen pitkät jalkansa olivat sangen raskaat.
Rouva Etvös pysähtyi hieman.
"Ne kaksi sataa voi kai lainata Cerlachiukselta", sanoi hän viivytellen.
"Olin ajatellut sitä", sanoi Etvös. Hän ei ollut ajatellut niin mitään.
Mutta nyt meni hän koettamaan.
Hänen mentyään painausi rouva Etvös tuokioksi samalle tuolille, jonka hän oli jättänyt — kun päivisin tapahtui vain harvoin, että hän pääsi istumaan, näytti siltä kuin hän olisi pyörällä päästään.
"Oi — ei, ei, ruoka ei ole pahin — oi, ei, ruoka ei ole pahin", puheli hän istuessaan päätään nyökytellen.
"Mitä se on?" kysyi hän hypähtäen pystyyn. Ruokahuoneesta kuului jymähdys, jotta puutalo heilahti saumoillaan. Yksi yhdeksästä oli pudonnut jostakin.