Rouva Etvös istui ruokahuoneessa "pöytäliinakankaan" keskellä.
"Saitko sinä ne?" kysyi hän hätiköiden ja kohotti katseensa Jakob’iin.
Apulaisessa oli jotakin omituisen leveää, jotta rouva tiesi heti, että hänellä oli jotakin.
"Satanen tälle päivälle!" sanoi Etvös ja lähetti viisi kahdenkymmenen markan kultarahaa pöydälle.
"No — luojan kiitos…"
Sanat tulivat huoaten: tämä tieto oli kuin toivonpisara hänen huoltensa mereen.
"Mene sitte sisälle Etvös", sanoi rouva. "Sinullahan on vihkoja."
Apulainen ei mennyt, hän oli tullut niin ylpeäksi ja puheli kaikista niistä, jotka heidän täytyi kutsua.
"Ja sitte täytyy meidän koristella", sanoi hän, "tietysti täällä on somistettava." Hän löi kuvaavasti pitkällä käsivarrellaan ammottavaan seinään, ikäänkuin kiinnittäisi siihen näkymättömiä koristeita.
"Kultaseni, kultaseni", sanoi hän, "vähällä voi saada paljon aikaan."