"Niin, Etvös, niin — — mutta mene nyt sisään."
Yhdenkään huoneen lattiassa ei ollut kuivaa paikkaa. Silla pesi, jotta vesi vaahtosi, ja Emmeline, vanhin pienokaisista, kulki kovine kenkineen ja kuivaili sisälle jätettyjä suurempia huonekaluja — etvökseläisten huonekaluissa piili ympärinsä niin monia pienten sormien jälkiä.
Rouva Etvöksellä olivat lasit pöydällä tarkastusta varten. Se oli surkean sälöinen kokoelma; rouva Etvös laski väsyneenä kätensä helmaansa.
"Kultaseni", sanoi Etvös, "lasit me lainaamme."
Rouva Etvöksen mielestä ne täytyi lainata.
"Niin", sanoi hän, "mutta se maksaa, Jakob."
Herra Etvös meni.
Pian näyttäytyi mustapukuinen, tavattoman pitkänhuiskea olento, jonka rouva Etvös suuresti peläten sai sijotetuksi eräälle tuolille keskelle märkää lattiaa.
Hän oli keittäjätär, matami Börner.
Hän jäi istumaan äänetönnä ja odotti silmät tähdättynä rouvaan ja pää keikistettynä torjuvasti taaksepäin, ja rouva Etvös tuli pelästyneemmäksi: hän luuli että vaimo oli jo loukkaantunut. Sitä saattoi matami Börneristä helposti ajatella katsoen hänen päänsä omituiseen asentoon; todellisuudessa oli se vain hänen ammatistaan johtunut tapa, sillä hänen täytyi pitää päänsä mahdollisimman kaukana paistinpannusta.