"Niin", sanoi rouva Etvös, "luultavasti" — hän puhui, ikäänkuin pyytäisi anteeksi jotain erehdystä — "näemme huomenna luonamme joitakin vieraita… meidän pitäisi laittaa…"
"Illallinen", lisäsi hän äänellä, jota tuskin kuuli.
Matami Börner nyökäytti vain päätänsä. Sitte kysyi hän heikolla painolla, hyvänsävyisellä äänellä ja katsellen laseihin:
"Kuinka monelle hengelle?"
"Niin — tuota —" sammalsi rouva Etvös, jonka kysymys, ja ääni, jolla se oli tehty, saattoi yhä enemmän hämilleen: Hänestä näyttää se kai aivan mahdottomalta, tuumi hän itsekseen.
"He — tuota", sanoi hän, "he ovat toivottuja vieraita, sangen toivottuja vieraita, matami."
"Sitte heitä kai on vähintäin kuusi", sanoi matami Börner samalla laimealla äänellä. Matami Börnerissä oli aina jotakin, ikäänkuin hän puhuisi kädet ristissä.
"Jaa", vastasi rouva Etvös, joka lakkaamatta kiehenteli tuolillaan; hän olisi vastannut myöntävästi, vaikkapa matami olisi sanonut kuusitoista.
Matami Börner alkoi laittaa ruokalistaa ja mainitsi ruokalajeja ja jälkiruokia ja "reunakoristeita" sellaisella äänellä kuin lukisi julistusta maansurusta kirkkomäellä (ääni johtui matami Börnerin sairaudesta: hänellä oli alati haavoja suolissaan, sillä keittäessään oli hänen pakko ylenmäärin maistella ruokien makua), rouva Etvöksen, joka ei mitään ymmärtänyt, niin vähän hänellä oli keittotaitoa yli jokapäiväisen, hokiessa hokemistaan:
"Jaa — kunhan siitä vaan tulee kaunista, kunhan siitä vaan tulee kaunista…" Ja äkkiä löi hän käsivartensa ikäänkuin suojellen onnettomain lasien ympärille; hänestä näytti ettei matami aikonut niistä silmiään kääntääkään.