"Emmeline, valaise meille", sanoi rouva Etvös; "tätä tietä, olkaa hyvä, tätä tietä… niin emmehän ole vielä valmistuneet…"
Kyökissä oli Sillalla vaatteita kuivamassa neljällä nuoralla.
"Oh, Sillalla on luullakseni ollut yhtä ja toista pientä pesussa", nauroi rouva Etvös ja alkoi hämillään tempoa puolimärkiä pikkupaitoja alas, keskelle kyökkiä.
"Missä on hella?" kysyi matami Börner vain.
"Niin, näytä, Emmeline, valoa…"
Emmeline piti kynttilää lähellä kaitaa laitosta, mikä enimmäkseen oli peitettynä muutamilla kummallisilla säkkikankaan kappaleilla, joita Silla nimitti esiliinoiksi; tämä oli hella.
"Neljä reikää", sanoi matami Börner, joka suunnitteli sotaretkeä ja kumartui katsomaan tulisijaan huolestuneine silmineen.
"Niin, se on hieman ruosteinen; valaise Emmeline; se on hieman ruosteinen", sanoi rouva Etvös, jonka sydän oli puristunut kokoon: hänestä tuntui tämä vieras vaimo näkevän heidän köyhyytensä pohjaa myöten tämän käyttämättömän ja hoitamattoman hellan ääressä.
"Se on hieman ruosteinen…" (kolmen reiän renkaat olivat aivan punaiset, Etvöksellä riitti keittämiseen yksi ainoa reikä).
"Mutta posliineja meillä on", sanoi hän aivan aiheettomasti; "täydellinen pöytäkalusto kahdeksalle, kronbergiläinen kalusto", kertaili hän, takertuen kalustoon, kokonaan maahanlyötynä tämän punaiseksi ruostuneen hellan ääressä.