Myöhään elokuulla, kesän lähetessä loppuaan, on päiviä, jolloin kuumuus on tukehduttava, ukkonen raskauttaa ilman; ja kaikki kukat tuoksuvat väkevämmin, heliotropit ja myöhäiset jasminit, huumaavammin, hurmaavammin. Ja nämä päivät ovat samalla kertaa kesämme jäähyväiset ja sen pääseminen täydellisyyteensä.
Korkeain lamppujen valo hämmentyy oviverhojen tummanpunaiseen atlakseen, välkkyy ja kipenöi hyllypöytien pikkuesineillä, laskeutuu hyväillen pehmeille divaneille, ja tummanpunainen atlas leikkii ja ilvehtii valon ja sen säteiden kera ikäänkuin hehkuvat rypäleet, jotka säkenöivät auringon heijastusta yksinpä viiniköynnösten varjostavassa hämärässäkin. Niin hehkuvat himmeässä valossa oviverhot, pöytäliinat ja tuolien silkkipäällystät. Tulenloimotus kaminista läikkyy edestakaisin, iloisesti leikkien mattojen kukkavihkoilla. Valo ja varjo vaihtelevat tiikerinnahkalla kaminin edessä, pimeyden rajaviiva kiemurteleksen eteenpäin ja peräytyy jälleen.
Ainoastaan pöydälle ja häneen, joka istuu kirjansa ylitse kumartuneena, valaa korkea lamppu täyttä valoaan. Hän on vielä lapsi pehmeine piirteilleen ja poskineen, jotka ovat untuvanvienot kuin naisen posket. Silloin kun muinoisen mestarin oli veistettävä nuori Augustus, antoi hän hänelle tämän otsan ja nämä huulet. Ja suuret silmät katsovat unelmoiden eteensä, ikäänkuin alituiseen odottaisivat vastausta johonkin kysymykseen. Lapsi vielä — hänen äänensäkin helähtää verhotusti kuin naisen ääni, houkuttelevasti kuin lapsen ääni, kun se rukoilee…
Rouva istuu nojautuen taaksepäin sohvan tyynyä vasten ja kuuntelee varaten päällänsä käsivarteensa ja silmät puoleksi sulettuna: Juno näöltään. Kaulan kellertävän helakka valkeus pilkistää mustien nypläysten takaa ja rinta kaareutuu korkeana tumman atlaksen alla. Käsivarsi on liukunut taaksepäin; ja ranteesta, joka on pyöreä ja tasainen, seuraa katse täytelästä käsivartta myöten kyynäspäähän. Hänen kasvonsa lepäävät varjossa. Täyteläät, pyöreät huulet, suora nenä, matala otsa, joka piilotteleksen aaltoilevan tukan alla. Ja silmät tuikahtelevat pitkien silmäripsien takaa ja vaipuneiden luomien alta kuten leimahtelevat liekit, jotka pikaisesti syttyvät ja sammuvat jälleen.
Mutta rouva on vaiti ja uinailee enemmän kuin kuuntelee.
He lukevat kirjaa "Jason med detgyldne Skind".
Kävelyjä puutarhassa, lemmenkohtauksia eläintarhan puiden alla.
Rouva tietää, että siinä, mitä poika lukee, kerrotaan rakkaudesta, ja ääni helkkyy hänen korviinsa kuin aaltoileva sävellys, johon hän itse sovittaa sanat. Mutta kun poika kääntää lehteä ja kohottaa silmänsä, yhtyvät heidän katseensa äkkiä, pojan katse aran, miltei tuskallisen kysyvänä, rouvan katse säteilevän loistavana, kehottavana. Ja lukiessaan poika kuulee sydämensä sylkyttävän, kuten levottomassa ristiaallokossa, ja hänen kurkkunsa kuristuu kokoon.
Vähitellen muuttuu hänen äänensä hiljaisemmaksi, ikäänkuin tukehtuneeksi, ja poskien punotus vaihtelee kalpeuden kera. Silmien loiste tulee, kosteaksi, ikäänkuin uivaksi…
Hänen ympärillään kimmeltää tummanpunainen atlas ikäänkuin hämärän pyhäkön himmeässä, uinailevassa valaistuksessa, ja milloin hän kohottaa katseensa, kohtaa hän rouvan katseen.