Hän pitelee suonenvedon tapaisesti kirjan lehtiä, häntä äkkiä vilustaa, hän näyttää olevan melkein pyörtymäisillään.
Rouva nojautuu enemmän selkäkenoon ja punoo hiuskiharoitaan sormiensa ympärille.
Poika on ehtinyt Felixin päiväkirjaan. Kirjaimet karkeloivat hänen silmiensä edessä, huoneen raskas ilma hämmentää hänen mielensä, hän ikävöi ulkoilman raittiutta, viileyttä; hänen hampaansa kalisevat, kuitenkin on hänellä kuuma. Ja hänestä tuntuu, että hänen on huudettava ääneen tukehduttaakseen verensä suhina, joka panee hänen korvansa soimaan, mutta sanat tukehtuvat hänen kurkkuunsa… Hän on purskahtamaisillaan itkuun — hänen on ylen vaikea pidättää kyyneleitään…
Rouva sulkee silmänsä kokonaan, silmäripset värähtelevät ja sieramet vavahtelevat.
"Kuten suolavesi elvyttää haaksirikkoisen janoa, samoin elvyttää hänen rakkautensa minun janoani'.
"Felix raukka", kuiskaa poika.
"Miksi? Hänen täytyi kuolla",
"Täytyi kuolla?" Poika sulkee kirjan ja suuntaa katseensa rouvaa kohden. Hänellä on ikäänkuin harso silmiensä edessä.
"Niin, olihan hänen rakkautensa ainoastaan unelma".
Rouva nousee hymyillen.