"Mutta mitä te muuten ymmärrättekään rakkaudesta, te, lapsi!"
Lapsi, ei, hän ei ole mikään lapsi; hänhän rakastaa, kuten mies, rakastaa, tietäähän sen toinenkin, hänen täytyy se tietää.
Kas, kuinka hän kulkee hiljalleen lattian ylitse keinuttaen lanteitaan, pyöreitä, tukevia lanteita. Ja keskellä huonetta kääntyy hän hymyillen. Voiko joku muu nainen hymyillä noin? Noin viehättävän hurmaavasti, kuten hän! Painaa ainoakaan suudelma näille huulille, jotka hymyilevät… Pojan posket palavat, ja hänen huulensa ovat kuivat, suonet hänen otsallaan paisuvat. Oi, kuinka hänen huuliaan kuivaa!
Rouva istuutuu puoleksi lepäävään asentoon tulen ääreen.
"Rakkauden täytyy elää", sanoo hän hiljaa, nähtävästi enemmän itsekseen kuin pojalle. "Rakkaus on elämää — hänen rakkautensa oli vain unelma".
Hän vaikenee. Pojan korvat soivat, mutta huminan lävitse kuulee hän rouvan sanat kuin oudon helinän jostakin kaukaa. Hän katsoo tätä kohden. Tämä lepää leposohvalla, varaten kyynäspäähänsä, puoleksi selällään, kaminin loimotuksen suudellessa hänen hiuskutrejaan. Kas, kuinka valo liitelee edestakaisin!… Kunpa saisi vain nähdä hänen silmänsä — niin loistavina kuin äsken… mutta hän on kääntänyt kasvonsa poispäin ja tuijottaa tuleen… Kuinka poikaparkaa vilustaa, ja koko ajan tuntee hän olevansa tukehtumaisillaan, ja on kuin julma käsi puristaisi häntä kurkusta pitkillä sormillaan.
Mitähän, jos hän pakenisi? Ulos, pois, raittiiseen ulkoilmaan… tai mitä, jos hän…? Ei, mahdotonta, hän ei tohdi, ei tohdi sitä…
Mutta hänen täytyy puhua. Tämä äänettömyys täytyy katkaista, sitä ei voi sietää. Ja hetki hetkeltä, minkä se kestää, käy se sietämättömämmäksi… eikä toinen puhu mitään, ei kerrassaan mitään.
Mutta nyt kääntyy hän ja hymyilee. Poika näkee hänet ikäänkuin sumun lävitse, näkee hänet kaukaa, kaukaa… kaukana lepää hän hymyillen, liekehtivä tulenloimo kasvoillaan…
"Niin, rakkaus on elämää", sanoo hän hymyillessään.