"Niinpä niin, Etvös", sanoi hän ja istuutui hetkiseksi ja katsoi suoraan eteensä. "Onhan tämä vaihtelua elämässämme."
"Adolfa", sanoi Etvös, joka käveli edestakaisin katsellen valmistunutta työtään. "Tämä on kunnia — verraton kunnia."
Herra Etvöksen otsalla oli rakeenkokoisia hikipisaroita.
Katuovella soitettiin ja rouva Etvöksen täytyi mennä avaamaan. Siellä oli hovioikeudenpresidentin tytär: hieno, sileähansikkainen daami, joka nyt kaksikymmenvuotiaana kulki ympärinsä presidentin ylhäisessä virka-asunnossa ja emännöi. Hän tuli kiittämään kutsusta siinä salaisessa toivossa, että saisi tarjota yhtä tai toista apua.
Mutta kun hän oli päässyt istumaan keskelle sekamelskaa — rouva Etvös juoksi erään tuolin ympäri, hokien: "täällä on niin törkyistä, täällä on niin törkyistä, sillä Etvös koristelee", — ilmaisi hän hiljaa ajatuksensa:
"Olisi parempi, jos kaikki olisi samansuuntaista."
Etvös meni hänen tuolinsa taakse nähdäkseen, miltä laitteet näyttävät hänen paikaltaan.
"Niinhän se on, mutta me teemme, mitä voimme", sanoi hän ja nytkytteli tyytyväisenä jäkkäniskaansa.
Emmeline tähysteli eräästä nurkasta epäluuloisesti hovioikeudenpresidentin tytärtä niinkauan kuin tämä oli huoneessa.
Neidin täytyi tulla sisään katsomaan pöytäkalustoa, joka näytti aivan huutokaupasta ostetulta etvökseläisen ruokahuoneen pitkällä pöydällä.