"Nyt hän tulee, äiti!" huusi Emmeline ikkunasta.
"Oi — Luojan kiitos", huokasi rouva Etvös, joka makuuhuoneessa katseli peilistä mustaa silkkihamettaan, joka oli ratkennut useimmista ompeleistaan.
Emmeline tarkasteli sitä myös — äänetönnä, edestä ja takaa. Sitte sanoi hän arvelevaisella äänellään:
"Äiti, voimmehan sen paikata."
"Oi ei, oi ei", väitti rouva Etvös vastaan väsyneesti ja napitti liivinsä ylimpiä nappeja: parin nenäliinan kulma pisti esiin liivien alta. Rouva Etvöksen täytyi välttämättä hieman paikata litteyttään, kun hän pukeutui silkkihameeseensa.
"Mutta rintaneulasi, äiti", muistutti Emmeline.
Rintaneula pantiin paikoilleen. Sen lehdellä istui suuri punalakkinen, kivikudoksinen Amor, joka ojensi nuolensa katsojaa kohden. — Rouva Etvös kantoi sitä kaikissa juhlatilaisuuksissa.
Etvös tempasi oven auki. "No — etkö jo ole valmis?" sanoi hän ja tyrkkäsi toista pois peilin edestä.
"Niin — kunpa he vain olisivat täällä", lisäsi hän, "olisivatpa vain kaikki täällä…"
Apulaisen ainoa huoli oli, ettei hän saisi koko joukkoa kasaan.