Etvöksen majassa jymisivät yhtaikaa kaikki ovet auki kuten maanjäristyksessä, jotta lattia tärisi.
"Tyttöni", huusi Etvös; "sinun kai on paras pysyä sisällä." Itse juoksi hän ulos.
"Niin, niin, Etvös — mutta Inga…"
Oli ikäänkuin he kaikki pyörisivät toistensa ympäri — tolkuttomina kuten lampaat ukkosilmalla.
"Äiti", kuiskasi Emmeline; "panisit palvelijan avaamaan ovea."
"Niin — niin, lapsi, mutta missä hän on?"
Eriksson joka oli vartavasten täksi päiväksi pestattu, löydettiin kyökistä, missä hän sai lukemattomia komentoja matami Börneriltä; hän oli pukeutunut jäykkään kaapuun tarjoilua varten; lopulta tuli hän ja meni avaamaan.
Rouva Simonin saapui seurueineen. Hän tuli aina täsmälleen; se oli konserttitapa, jota hän noudatti yksityiselämässäänkin. Hän ja kaksi herraa täyttivät koko eteisen turkeilla ja tulivat vihdoinkin huoneeseen, jossa ei ollut ketään. Rouva Simonin katseli tuokion ympärilleen.
"No, se on täällä", sanoi hän kääntyen viuluniekkaan ja alkoi jokseenkin tuimasti tallata edestakaisin lattiaa atlaskakenkineen — ikäänkuin toiset olisivat syypäät koko hökötykseen.
Rouva Etvös tölmähti sisään — hän luuli Etvöksen olevan täällä; hän tervehti niijata lyyhähtäen pariin kertaan ja koetti, molempain herrojen kumarrellessa, sanoa jotakin… "kunniasta — kunniasta" ja "niin kauvas kylmään pohjolaan", sanoi hän änkyttäen ja nypelöi avutonna kivikudoksista Amoria litteällä rinnallaan.