"Niin, kuva meillä on", sanoi hän suunnattomasti riemuissaan siitä, että rouva Simonin pysähtyi valopainoksen eteen.

"Ich sehe das", sanoi rouva Simonin sangen kuivasti ja jatkoi häiriintymättä kävelyään edestakaisin, ikäänkuin olisi kysymys lämpimänä pysymisestä asemasillalla: hän oli yhä enemmän ja enemmän taipuvainen pitämään etvökseläistä salonkia loukkauksena, ja itsensä hillitseminen ei suinkaan ollut hänen erikoisia luonteenominaisuuksiaan.

Rouva Etvös oli jo nähnyt, päästyään tuskin ovesta sisälle, että uuni oli unhotettu — tai oliko hän ajatellut, että lämpöä tulisi kylliksi niistä monista ihmisistä, jahka he saapuivat?…

Hän ei sitä tiennyt. Mutta nyt oli se unhotettu…

Etvös astui sisään hansikkaat käsissään ja kumarteli — pitkän aikaa; mutta rouva Etvös ei kuullut lainkaan, mitä hän sanoi, sillä itse seisoi hän puhuen toisen herran kera engelskaa omituisella, ikäänkuin piilottuneella korolla.

Tämä oli tenoristi, nuori norjalainen, jonka rouva Simonin oli yhyttänyt Pietarissa ja joka umpimähkään vastaili jotakin äidinkielellään.

Ketään muita ei saapunut vieläkään, ja he jatkoivat jutteluaan. Rouva
Etvös kuuli herra Etvöksen sanovan: Rubinstein.

Hieman myöhemmin olivat he molemmat joutuneet ruokasaliin jälleen — he eivät tienneet itsekään minkä vuoksi —.

"Näetkös", sanoi Etvös, joka oli aivan kuumeessa. "Hän on sangen miellyttävä nainen."

Rouva Etvöksestä hän ei juuri ollut miellyttävä, mutta hän ei ylipäätään ollut odottanutkaan mitään miellyttävää; hän seisoi pöydän ääressä ja hieroskeli käsiään yhteen.