Rouva Etvös istui katsellen häneen, joka hymyili kaikkien näiden kummastelevain kasvojen ylitse — kenraalitarkin oli noussut silkkipuvussaan.

"Kuinka teidän täytyykään olla onnellisia", sanoi rouva Etvös hiljan verkkaan tenoristille, kääntämättä silmiään rouva Simoninista.

"Oi, ei", vastasi tämä vain pitkäveteisesti ja tuijotti hänkin eteensä — mutta toiseen suuntaan.

Inga oli sisällä jälkiruuan aikana. Hänen kulkiessaan sylistä syliin, muisti rouva Simonin solkensa. Se oli pysähtynyt varakonsulin daamille; hän ei ollut voinut siitä erota.

Noustiin pöydästä, ja äänekäs kiittely kuului kaikista huoneista, kaikki puhuivat, iloisina ja kylläisinä, ja Etvös kulki sylistä syliin.

"Kiitos, veli", sanoi Silfverhjelm ja tarrasi kiinni apulaisen molempiin olkapäihin.

Rouva Etvös kulki naisten kesken kädestä käteen.

"Kaunis päivä", sanoi rouva Linden ja puristi hänen sormiaan lihavalla kädellään, ennenkuin hän heittäytyi raskaasti eräälle Etvöksen laittamalle sohvalle.

"Oi, luojan kiitos", sanoi rouva Etvös huoaten syvään ja vapautuneena.

Rouva Etvös kulki edelleen. Mitä kukin sanoi ei hän kuullut lainkaan, mutta hän näki heidän hymyilevän ja tiesi heidän olevan ystävällisiä — kulkiessaan ikäänkuin liukumalla piiristä piiriin. Lehtorittaren luona seisoi kaksi muutakin naista, jotka pitelivät pitkään hänen kättään ja puhuivat siitä, kuinka hyvästi kaikki oli käynyt.