"Aina", sanoi hän jälleen ja meni.

Emmeline ei ollut vastannut. Vähitellen alkoivat hänen silmänsä vettyä, ja sitte itki hän hiljaa nurkassa vuoteensa ääressä — hän oli tuntenut niin monia mielenliikutuksia näinä neljänäkolmatta tuntina.

Rouva Etvös tuli raittiine vesineen.

"Oi, Emmeline", sanoi hän puolustaen. "Isä aikoo laulaa."

Isä oli jo alkanut, ja rouva Etvös jäi seisomaan. He kuuntelivat molemmat, äiti ja tytär, kaulat ojossa ja korvat hörössä.

"Hänen äänensä on hyvässä juoksussa", kuiskasi rouva Etvös hymähtäen, ja he kuuntelivat jälleen.

"Nyt tulee se paha paikka", sanoi rouva Etvös ja tarttui Emmelinen käsivarteen. Se oli eräs säveljuoksutus, jonka ohi Jakob Etvöksen oli vaikea päästä kurkkuäänelläkään.

"Niin, hänen äänensä on hyvässä juoksussa", toisti hän jälleen hymyillen: pahan paikan ohi oli päästy.

Etvöksen lakattua taputtivat kaikki käsiään ja rouva Etvös päästi Emmelinen käsivarren vavisten mielenliikutuksesta; ikäänkuin äkkiä kaivaten hälinää sisällä avasi hän oven ja astui valoon. Etvös säteili ilosta ja sanoi:

"Niin, — kun on tuollainen säestys", ja hapuili uusia nuotteja.