"Mitäs siitä", sanoi hän, "eihän tuota ole vielä unhottanut kaikkea: se pulpahtaa ilmoille innostuksen hetkenä."
Mutta äkkiä hän vaikeni ja seisoi tuijottaen ontolla silmäparilla, kunnes hän syöksähti ulos piiristä kiireisesti höpisten: "Anteeksi." Hän oli saanut näkyviinsä viuluniekan, joka ei vielä ollut antanut lausuntoaan.
Hän tölmähti viuluniekkaa kohden nakellen omituisesti niskojaan, ja hän alkoi keskustella taidelaulusta: hän ei tiennyt, kuinka tavalliset laulajat muodostivat äänet.
Ja kesken kaikkea sanoi hän lyhyesti nyökäten — puoliääneen, kuten ainakin toverusten kesken —:
"No — miltä se sitte kuului?"
Viuluniekka vilkui ensin häneen — hänellä ei ollut mitään ajatusta
Etvöksen esityksistä — ennenkuin hän sanoi:
"Niin, se oli tavattoman hyvin säilynyt ääni." Etvöksen kasvot kirkastuivat.
"Eikö totta?" sanoi hän nyökäten ja sanomattoman tyytyväisellä äänensävyllä.
"Tiedetäänhän sitä sentään hieman laulusta", sanoi hän ja puhui pitkään siitä kuinka hän muodosti äänet.
Kenraalitar oli jo voittopuolillaan sanoakseen jäähyväiset, ja rouva
Simonin nousi tuoliltaan, hieman liian nopeasti.