Matami seisoi yhä ja katseli miehensä ja tyttärensä menoa; hänestä ei Tinekään ollut oikein sen näköinen kuin olisi pitänyt; hän istui vain parhaasta päästä Bøllingin luona ja hoivaili häntä varhain ja myöhään.
»Hänhän tulee tänne sekä puolipäivältä että iltaisin», sanoi hän, »ja sehän on rakasta meille, oikein niin rakasta… voi, hän on niin hyvä… hän hoitaa isäänsä…eikä kukaan voi panna tyynyä niin Bøllingin mieliksi kuin Tine».
»Mutta siellä», sanoi matami Bølling — metsäherran ääni kaikui juuri yli torin, hän tuli tätä nykyä niin usein iltapäivällä tervehtimään upseereja, jotka asuivat koulusalissa — »mutta siellä», sanoi hän, »saavat kaikki katot mustua».
Matami Henrichsen ei vastannut; hän taas kuulosteli ääniä vierassalista, jossa Tinka nauroi ja piti iloa.
»Ja sittenkin hän puhuu sairashuoneeseen menosta», sanoi matami Bølling hetken vaitiolon jälkeen, »voi Herra Jumala, sairaanhoitajaksi… niinkuin ei täällä olisi…voi Jumala auttakoon… olisi sairashuonetta yllin kyllin…»
Matami Bølling istui ja pudisti päätään niinkuin ihminen, joka ei ymmärrä.
»Niinkuin hänen muka pitäisi mennä Augustenborgiin saakka löytääkseen sairaita, joita olisi hoidettava», sanoi hän. »Mutta me pyörimme kaikin tässä ja käymme vallan sekapäisiksi», jatkoi hän.
»Niin», sanoi matami Henrichsen, joka seurasi omaa ajatuksen juoksuaan ja kuulosti toisella korvallaan Tinkaa vierashuoneessa; »tänä vuonna saavat monet hauraat ruukut naarmuja».
… »Ja sen minä sanon», sanoi matami Bølling, jonka ajatukset kiersivät yhtä ja samaa eivätkä oikein tahtoneet päästä selvyyteen, »sen minä sanon hänelle, että metsäherra tulee tänne, kun hän kerta ei saata viihtyä kotona…»
»Mutta Tine», lopetti matami Bølling, »on käynyt niin vaiteliaaksi, ikäänkuin lukko olisi pantu hänen suulleen».