Eräs upseeri kutsui ruualle, jymisyttämällä käytävässä jotain vanhaa tarjotinta, ja Tinka tulla tupsahti alas portaita, kinkku ja sammutettu kynttilä kädessään. Tinka oli aina hengästynyt ja kuumeinen, kun oli ollut hakemassa jotakin etäisimmistä sopista, ja pudisteli itseään kuin mikäkin sorsa, joka sukeltaa esiin vedestä.
Majuri, joka tuli sisään, kutitteli ohimennen, setämiehen-tapaan, Tineä leuan alle hänen vanhat sormensa eivät yltäneet pitemmälle.
»Se se vasta on pehmeä kaula», sanoi hän, »pehmeä kaula» — ja hän istuutui pöytään, Tinen huutaessa Sofia, joka yhä viipyi kersanttiensa luona.
»Niistä sotamiehistä ei ole niinkään helppo päästä», sanoi hän vihdoinkin tullessaan ja viedessään ruuan sisälle.
Tinka istuutui hajasäärin hakkuutulolle ja hengitti syvään.
»Niiden elämähän on niin raskasta, tyttöseni», sanoi hän Tinelle; hän vaistosi ehkä, että hänen tilansa saattoi vaatia jonkinlaista anteeksipyyntöä.
Aterialta päästyä istuivat Tine ja Tinka kamarissa. Berg tuli sisään. Ensin hän jäi pitkäksi aikaa seisomaan, nojaten ovipieleen ja tupakoiden, kunnes Tine sanoi, pää taipuneena:
»Eikö metsäherra sentään tahtoisi istua?» ja hän nousi itse tuoliltaan.
Mutta Berg istuutui siinä samassa, yht'äkkiä, hänen vuoteensa laidalle.
»Jääkää toki istumaan», sanoi hän.
Tinka ja hän puhelivat kahden — enimmäkseen metsäherra. Hän kertoi tätä nykyä miltei aina nuoruudestaan: kouluajastaan ja luutnantiksi tulostaan — niistä »ensi vuosista», »iloisista päivistä», sanoi hän.
»Kun tunsi sen voimakkaan sydämen sykkivän, herra metsäherra», sanoi
Tinka ja läimäytti tuntuvasti omaa vasemmistoaan.