Ja Berg nauroi ja kertoi edelleen.
Tine oli vaiti ja johdatti hiljaa neulaansa edestakaisin pienen lampun valossa, onnellisena tietäessään, että metsäherran puhe oli tarkoitettu hänelle.
Hän nousi ja toi sisään maitopunssin ja kolme lasia; ja he joivat, pienen pöydän ympärillä, jota peitti valkea verkkoliina, ja Tinka ja Berg jatkoivat jutteluaan.
Halki talon kaikui Løvenhjelmin piano ja majurin ääni.
»Että sinne on vain niin lyhyt matka», sanoi Berg. Oli ollut hetken vaitiolo.
»Kuinka täällä on rauhallista», sanoi Berg luoden katseen ympärilleen pienessä huoneessa.
»On, täällä on suloista», sanoi Tinka lyöden käsillään hamettaan vastaan.
Berg nousi jälleen, mutta jäi nytkin seisomaan pitkäksi aikaa kynnykselle, ennenkuin meni.
»Nyt hänet voi 'käsittää'», sanoi Tinka Bergistä tämän mentyä; »miesväki saa aivan toisen ryhdin näin sota-aikana, Tine».
»Mutta lokaa he tuovat mukanaan kaikkialle», sanoi hän ja läimäytti vuodepeittoa, jolla metsäherra oli istunut.